Loppusanat

Yöjuttu-lehti tuli tiensä päähän joulukuussa 1993. Kohonneet kustannukset, tilausmäärien pieneneminen ja kioskikirjallisuuden kokonaisvaltainen alamäki johtivat vuodesta 1982 ilmestyneen kauhutarinalehden lopettamiseen. En tosin jaksa uskoa, että tässä vaiheessa lehden perään enää liiemmin haikailtiin, sen vuoro tuli 2000-luvun nostalgiannälkäisten kautta. Sen myötä syntyi myös tämä blogi, joka tulee tämän tiivistelmän myötä loppuun. Toivottavasti olet nauttinut Yöjutun ja Yöjuttuklubin parissa viettämistäsi hetkistä. Minä ainakin olen… noh, useimmiten. Tai ainakin välillä.

Viisi vuotta on pitkä aika. Alkujaan en uskonut, että projekti vie paria vuotta kauempaa, sillä yksittäisen lehden lukemiseen käytetty aika ei ollut paria tuntia pidempi. Niin vain pääsi kuitenkin käymään, että välillä Johnin ja Sukon seikkailut unohtuivat viikkokausiksi, eikä aina jaksanut lehden luettuaan välttämättä käydä kirjoittamaankaan. Kaikki tekstit on kuitenkin tehty lehden lukemisen jälkeen, eikä tarinoiden kohdalla ole hypitty suvantokohtien yli eikä muutenkaan oiottu.

Muistikuvani vanhojen Yöjuttu-tarinoiden paremmuudesta piti edelleen paikkansa, vaikka edellisistä lukuhetkistä oli kulunutkin jo neljännesvuosisata. Jostain syystä taso heikentyi isokokoiseen lehteen siirryttäessä, enkä usko sen olevan pelkkää nostalgiaa. Pokkarit eivät missään vaiheessa nousseet lehden tarinoiden tasolle.

KYMMENEN PARASTA AAKKOSJÄRJESTYKSESSÄ
- Aaveratsastajat (2/82)
- Blackmoorin noidantappaja (11/89)
- Keskiyö hirsipuuvuorella (7B/84)
- Keskiyön vampyyri (10/83)
- Kolmannen helvetin hotelli (9/83)
- Mustan kuoleman perintö (4/84)
- Punaisen helvetin herra (4/85)
- Tappajan koura (1/84)
- Tyrmälinnan zombie (12/88)
- Veriurut (3/83)

KYMMENEN HUONOINTA AAKKOSJÄRJESTYKSESSÄ
- Atlantislainen kuolinnaamio (3/93)
- Ihmistiikeri (9/84)
- Kauhujen kartanossa (9/90)
- Noidan pääkallo (1/89)
- Noidan yö (7B/85)
- Paholaisen tatuoija (9/89)
- Paholaistakin pahempi (1/83)
- Pimeyden valtiatar (10/86)
- Tappajamehiläiset (1/90)
- Wikkan kosto (12/89)

Yöjuttu 12/1993: Aavepyöveli

Takakansi: - Täsmälleen tällä paikalla, hyvät naiset ja herrat, Ed Mosley surmasi kaksikymmentäyhdeksän vuotta sitten kahdeksannen ja viimeisen uhrinsa. – Tässä se tapahtui, mies lisäsi vielä kuiskaten.
T. C. Markham hallitsi hommansa. Hän osasi puhua ja herättää äänellään ihmisissä mielikuvia ja tunnelmia. Sopivassa ympäristössä hän sai kaiken kuulostamaan vielä kaksin verroin paremmalta ja karmeammalta.
Nyt oltiin oikeassa ympäristössä, vanhojen talojen ympäröimällä takapihalla. Talojen rapistuneet seinät näyttivät lohduttomilta jopa kesälläkin. Pihan päällyste oli täynnä kuoppia. Levottomuuksien aikana mielenosoittajat olivat kaivaneet täältä kiviä, joilla olivat viskelleet järjestyksenvalvojia.
Vanha mainospylväs näytti olevan jotenkin väärässä paikassa. Se olisi varmaan hävitetty jo kauan sitten, ellei olisi erään murhamiehen toimesta sattunut aikoinaan pääsemään rikoshistoriaan…

Arvio: Lontoo on lukuisten murhaajien ja murhapaikkojen kaupunki ja sen kaduilla elävistä kauhutarinoista saisi koostettua kirjan jos toisenkin. T. C. Markham elää näistä tarinoista ja tapahtumista ja järjestää halukkaille turisteille opastettuja kierroksia Lontoon veriseen historiaan. Kaikki sujuu suunnitelmien mukaan, kunnes eräällä kerralla muuan turisti tapetaan. Tapahtunut aiheuttaa skandaalin ja herättää myös Scotland Yardin mielenkiinnon. Ei aikaakaan, kun turistikierrokselle osallistuu aaveidenmetsästäjäksikin kutsuttu John Sinclair kauhuelokuviin mieltyneen ystävättärensä lady Sarah Goldwynin kanssa.

Viimeiseksi Yöjuttu-tarinaksi jäänyt Aavepyöveli on suoralla toiminnalla alkava, suoraviivaisesti loppuun asti kulkeva kolmen demonin kauhutarina, joka ei valitettavasti koskaan nouse ideansa tasolle. John selviää vastustajistaan kuin leikiten, eikä lopun sinänsä jännittäviä juonenkäänteitä hyödynnetä sellaisella tavalla, kuin mitä lukija kenties haluaisi – miltä olisikaan esimerkiksi tuntunut, jos Sinclairin lähipiiriin kuuluva lady Goldwyn olisi tempaistu mustaverisen toimesta ajasta ikuisuuteen? Yöjuttu-lehden päätöstarinalta olisi toivonut paljon enemmän, sen valintaan kun on varmastikin ollut aikaa.

Lainaus: Tulijoiden katse osui ensimmäiseksi korkeaan korokkeeseen, jonka päällä seisoi hirsipuu kolkkona ja jäykkänä kuin kohtalon sormi. Taustaa hallitsi salamyhkäinen punertava valonkajo. Lattian rajasta nousevat levottomat sumu- ja savupilvet muuttivat sen värisävyä kaiken aikaa. Milloin tummemmaksi, milloin taas vaaleammaksi.
Vaikka tunnelma oli saatu aikaan keinotekoisesti, kiduttajan huumejuomaa nauttineet ihmiset kokivat sen täysin aidoksi. Kaikki tuijottivat hirsipuussa killuvaa köysisilmukkaa suorastaan lumoutuneina. Kukaan ei huomannut, kuinka T. C. Markham hiipi hiljaa pois ja jätti opastettavansa ottamaan tuntumaa tähän perimmäisen Pahan kyllästämään ilmapiiriin.


Copyright © Bastei-Verlag, Gustav H. Lübbe, Bergisch Gladbach, Germany
Saksankielinen teos: Besuch beim Geisterhenker (GJS Nr. 332)
Suomentanut: Heikki Haveri
Kustantaja: Kolmiokirja Oy, Oulu
Vastaava toimittaja: Kirsi Hintsanen
Ulkoasu: Jouko Similä
Ilmestymispvm: 15.12.1993
Hinta: 16 mk

Yöjuttu 11/1993: Tilausmurha

Takakansi: Ed Gurny virnisti leveästi, laittoi silmälasit nenälleen ja työnsi setelinipun huolellisesti kassakaappiin. Sen jälkeen hän sulki oven yhtä pikkutarkoin elein. Takahuoneen ovelle oli vain kaksi ja puoli askelta. Gurny avasi sen ja jähmettyi kynnykselle kuin salaman iskemänä.
Jokin vaivasi häntä.
Kukaan ei ollut tunkeutunut liikkeeseen ryöstämis- eikä varastamistarkoituksessa, mutta hän vaistosi silti jotain poikkeavaa.
Haju!
Ed Gurny nuuhkaisi ilmaa, ja samassa nenän herkät hajuhermot suorittivat hälytyksen.
Huoneessa haisi kalma. Aivan kuin hautausmaalla!

Arvio: Se vaikutti ensi alkuun aivan tavalliselta murhayritykseltä. Ennen pitkää kohteena olleelle John Sinclairille kuitenkin selviää, että kyseessä oli erittäin suunnitelmallisesti toimiva taho, joka pyrkii toteuttamaan aikeensa vielä uudelleen. Johnin ja hänen ystävänsä Sukon tutkimukset johtavat lontoolaiseen kääpiöteatteriin, jonka esiripun takana toteutetaan pirullista ja kostonhimoista suunnitelmaa raivata aaveidenmetsästäjä pois elävien kirjoista.

Tavanomaisena rikostarinana alkava Tilausmurha on yllättävällä, mutta huolella suunnitellulla juonenkäänteellä varustettu pikkunäppärä kauhutarina, jossa menneisyyden teot palaavat päivänvaloon. Teatterimiljöö ei ole kaikkein omaperäisin, mutta kirjoittaja käyttää sitä jännityksen luomisessa onnistuneesti hyväkseen. Kokonaisuus jättää kuitenkin huonon maun, sillä tällä kertaa loppuhuipentumassa on käytetty täysin epäuskottavaa, ulkopuolisen toimijan mahdollistavaa juonenkäännettä – tällä on ollut tarkoitus pohjustaa Sinclairin tulevia seikkailuja, jotka jäivät suomalaisilta faneilta kuitenkin lukematta.

Lehdessä on juuri teini-ikäiseksi kasvaneen Kari Sihvosen piirtämiä kuvia, jotka jäivät Yöjutun viimeisiksi lukijain piirroksiksi, sillä lehden sisäsivuille liimatussa tarralapussa ilmoitettiin Yöjutun julkaisun loppumisesta 1.1.1994 alkaen.

Lainaus: Iljettävän demonin kasvot tekivät jatkuvaa aaltoliikettä. Suu aukeni ja terävät sahalaitaiset hampaat paljastuivat. Suko huomasi ihmettelevänsä itsekseen, kuinka ghouli aikoi tappaa hänet. Ilmeisesti kuristaisi, koska sen limaisissa sormissa oli hirmuiset voimat.
Lamauttava shokki helpotti hyvin hitaasti. Sukon mielestä aivan liian hitaasti, sillä ghouli kumartui jo hänen puoleensa ja levittäytyi hänen päälleen koko massallaan.
Hänen täytyi pidättää henkeään, ettei kaamea löyhkä olisi tainnuttanut häntä. Lämpimät niljakkaat sormet tarrasivat hänen kurkkuunsa.


Copyright © Bastei-Verlag, Gustav H. Lübbe, Bergisch Gladbach, Germany
Saksankielinen teos: Der Ghaul, den meinen Tod bestellte (GJS Nr. 329)
Suomentanut: Heikki Haveri
Kustantaja: Kolmiokirja Oy, Oulu
Vastaava toimittaja: Kirsi Hintsanen
Ulkoasu: Jouko Similä
Ilmestymispvm: 15.11.1993
Hinta: 16 mk

Yöjuttu 10/1993: Ihmissusien luola

Takakansi: Kauhu ja odotuksen jännitys olivat kivettäneet kasvomme liikkumattomiksi. Potkaisimme parakin oven saranoiltaan ja ryntäsimme sisään konepistoolit ampumavalmiina. Totesimme kuitenkin ensi silmäyksellä, ettei niitä tarvinnut käyttää.
Kukaan ei ollut jäänyt henkiin. Lattialla makasi viisi kuollutta miestä! Tunsin veren pakenevan kasvoiltani. Hiki kihosi otsalleni, vaikka oli kylmä ja pureva pohjoistuuli vinkui nurkissa. Edessämme levittäytyvä näky oli kuitenkin niin tyrmistyttävä, että ympärillä vallitsevat olosuhteet unohtuivat hetkeksi.
Astuin tutisevin polvin lähimmän ruumiin yli ja istahdin ehjänä säilyneelle tuolille. Muuta ehjää parakissa ei juuri ollutkaan. Jotkut olivat riehuneet täällä silmittömästi kuin vandaalit ja tappaneet ihmisiä…

Arvio: Aivan kuin armeija ei olisi edellisestä kerrasta oppinut (kts. Yöjuttu 11/1991: Druidien kosto), taas tehdään salaisia kokeita syrjäisellä seudulla. Tällä kertaa toimintapaikkana on Skotlannin pohjoispuolella sijaitsevat Orkney-saaret, jossa majailee tiedon mukaan verenhimoisia ihmissusia. Kun John ja Suko saapuvat paikalle, he voivat vain todeta jonkin verenhimoisen tahon mellastaneen saarella mielin määrin. Ystävämme jäävät saarelle loukkuun, sillä joku tappaa heidän seuranaan olleen lentäjän, eikä saarelta tunnu siten olevan enää poispääsyä.

Suoralla toiminnalla alkava Ihmissusien luola tuo ennemminkin mieleen Indiana Jonesin seikkailut kuin aaveidenmetsästäjä John Sinclairin tarinat – etenkin loppua kohden vauhti kiihtyy vuoristoratamaisen loppuhuipentuman ollessa kuin parhaista toimintaelokuvista. Fenristä palvovien liekkisusien laumassa ei ole valitettavasti mitään erikoista, sillä ne tottelevat hopealuotia siinä missä muutkin lajikumppaninsa. Näin ollen kokonaisuus jää vauhdilla kyllästetyksi, mutta jännityksen osalta tavanomaiseksi ihmissusirymistelyksi, jossa susimytologiaakaan ei hyödynnetä kuin nimeksi. Lukijoiden piirroksia on mukana ainoastaan yksi, eikä sekään millään tapaa merkittävä.

Liekö Kolmiokirjalla ollut jo tiedossa Yöjutun lopettaminen, sillä jo aiemmin esiintynyttä tarinoiden väliin jättämistä esiintyi jälleen. Edellisen numeron ja tämän välistä jäi suomentamatta saksalainen ”Vampyyrilesket” (GJS 327, Vampir-Witven), jonka pariin ei myöhempienkään numeroiden osalta palattu.

Lainaus: Minua odotus hermostutti. Ehkä juuri sen vuoksi suhtauduin kaikkeen hieman yliherkästi. Nousin jälleen paikaltani ja menin ikkunan ääreen. Hämärä oli jo laskeutunut tämän syrjäisen saaren ylle ja pehmentänyt maastokohtien ääriviivat tummiksi epäselviksi varjoiksi.
Valaistus oli jo liian kehno havaintojen tekoon, mutta aivan oivallinen huomaamattomaan hiiviskelyyn.
Samassa kuulin ulvontaa!


Copyright © Bastei-Verlag, Gustav H. Lübbe, Bergisch Gladbach, Germany
Saksankielinen teos: Die Werwolf-Schlucht (GJS Nr. 328)
Suomentanut: Heikki Haveri
Kustantaja: Kolmiokirja Oy, Oulu
Vastaava toimittaja: Kirsi Hintsanen
Ulkoasu: Jouko Similä
Ilmestymispvm: 15.10.1993
Hinta: 16 mk

Yöjuttu 9/1993: Demonien paratiisi

Takakansi: Hän oli hulluna miestenlehtiin ja elokuvatähti Alain Delonin viileä viehätysvoima kiihotti häntä. Kuva [sic] samppanja villitsi hänet ja demonien näkeminen sai hänen verensä kiehumaan!
Kuumassa intohimossaan hän halusi puhua niiden kanssa ja näyttäytyä niiden seurassa. Eihän hänellä ollut tässä maailmassa muuta kuin rahaa ja ikävystyttävää elämää. Ehkäpä demonien paratiisissa olisi mukavampaa…
Maxi Mandix oli todella erikoinen nainen, ja kaiken lisäksi hyvin itsepäinen.

Arvio: Mandix-väkijuomien nuorella perijättärellä on elämässään kaikkea, mitä kuvitella saattaa. Silti yksi asia kammoksuttaa häntä: rahojen käyttämisen edellytyksenä on asua neljäsosa vuodesta suvun vanhassa linnassa. Murhanhimoisten demonien temmellyskenttänä pidetyn linnan salit ja käytävät huokuvat kauhua, joka on suistaa Maxi Mandixin hulluuteen. Niinpä hän pyytää aaveidenmetsästäjä John Sinclairin luokseen, sillä tietää tämän olevan ainoa, joka pystyy vapauttamaan kaunottaren suvun raskaista kahleista. Sinclair saapuukin paikalle, vain huomatakseen linnan olevan todellinen demonien temmellyskenttä.

Cluedo-murhamysteeriä, paholaisen palvontaa ja skotlantilaisen ylhäisösuvun veristä historiaa sekoitteleva Demonien paratiisi on pirteähkö, joskin korttinsa aivan liian aikaisin paljastava kauhistelu. Aikuisviihdetähden muottiin kirjoitetun Maxi Mandixin suvun merkkihenkilöiden henkien käyttö on onnistunutta ja niiden ilmestyminen hyvin ajoitettua, mutta murhaan päättyvän seurapelin toteuttaminen ontuu. Sinclairin ja henkimaailman olentojen väliset yhteenotot latistuvat liian aikaisin, mutta vastaavasti linnan palvelijana toimivan Conradin nurkissa hiiviskely tuo tapahtumiin vanhan ajan kauhuvivahteen. Huolellisemmalla toteutuksella tästäkin tarinasta olisi voinut saada pienimuotoisen kauhuhelmen. Lehdessä on kolme lukijain piirrosta.

Lainaus: Huoneessa seisoi demoni. Se oli niin hassunkurisen näköinen, että luulin ensiksi kaiken olevan vain pilaa. Seuraavassa hetkessä totesin erehtyneeni. Tuo myrkynvihreä pikku otus ei todellakaan ollut mikään muovilelu eikä pahvikuvatus, vaan helvetin epäsikiö, johon ristini reagoi heti. Siitä singahtanut kirkas säde hajotti otuksen kirjaimellisesti vesihöyryksi. Huudot katkesivat silmänräpäyksessä. Siinä, missä otus oli äsken seisonut, leijaili vihreitä höyrypilviä, jotka ajautuivat ovea kohti ja hajosivat vähitellen jäljettömiin.
Koko tapahtumasarja oli kestänyt vain muutaman sekunnin ja tuntui minusta kuin unennäöltä.


Copyright © Bastei-Verlag, Gustav H. Lübbe, Bergisch Gladbach, Germany
Saksankielinen teos: Dämonen-Paradies (GJS Nr. 326)
Suomentanut: Heikki Haveri
Kustantaja: Kolmiokirja Oy, Oulu
Vastaava toimittaja: Kirsi Hintsanen
Ulkoasu: Jouko Similä
Ilmestymispvm: 15.9.1993
Hinta: 16 mk

Yöjuttu 8/1993: Kerberos, manalan koira

Takakansi: Eläimen kidasta syöksähtänyt tulenlieska osui Porscheen niin yllättäen, ettei Bill ehtinyt toimia. Kuuma kuoleman henkäys tulvahti avoimesta ikkunasta sisään. Bill tajusi heti, että auto oli tuhoon tuomittu. Hän halusi heittäytyä ulos ja juosta karkuun. Niin hän olisi takuulla tehnytkin, ellei ovi olisi juuttunut kiinni.
Bill oli loukussa. Hän istui tuliseksi pätsiksi muuttuneessa autossaan ja alkoi laskea elämänsä viimeisiä sekunteja…

Arvio: Kun aaveidenmetsästäjä John Sinclairin hyvä ystävä, mustaverisiä vastaan itsekin kamppaileva Bill Conolly palaa kotiin ja näkee keskellä katua istuvan suurikokoisen koiran, hänellä ei ole aavistustakaan, mistä koira on tullut ja mikä se oikein on. Pian hänelle kuitenkin selviää, ettei koira ole mikään tavallinen seuralainen, vaan manalan porttia vartioiva Kerberos. Mitä ihmettä se tekee Lontoossa keskellä kirkasta päivää? Ei aikaakaan, kun Bill, John ja Suko ovat ajautuneet paholaisen palvonnan ja zombiekoirien pariin.

Erittäin lattean, Hongkongiin sijoittuvan demonitrilogian jälkeen on ilo huomata, ettei Yöjutun kirjoittajan, Jason Darkin kynä ole täydellisesti tylsynyt ja pääkopasta sinkoaa edelleen varsin toimivia juttuja. Kerberos, manalan koira ei tarjoa kauhisteluiden suhteen varsinaisesti mitään uutta, mutta zombiekoirat ja nykymaailman käyttö pahan temmellyskenttänä ovat piristäviä elementtejä. Myös 1980-luvulla huomioidut ympäristötuhot saavat muutaman huomion. Yleisilmapiiri on alakuloinen ja loppukamppailua hallitseva ukkosmyrsky luo mukavan pahaenteistä tunnelmaa.

Kolmesta lukijain piirroksesta on mainittava Kari Sihvosen koominen hautausmaakuva, jossa on hienoinen ripaus Juho Juntusen Soundi-lehteen piirtämien kuvien tyylistä. Muilta osin kuvat ovat samaa vaatimatonta tasoa mihin Yöjutussa olemme tottuneet. Kotimainen kansikuva on sen sijaan huomattavasti saksalaista tyylikkäämpi.

Lainaus: Kuolleet koirat olivat heränneet eloon. Ne seisoivat voittamattomuuden huumassa virnistelevän isäntänsä vierellä valmiina täyttämään hänen käskynsä.
Hän oli voittaja. Helvetti oli kuullut hänen pyyntönsä ja auttanut.
Nyt hän astui esiin katoksen alta kuin kuningas ja levitti kätensä kuin olisi halunnut sanoa: Katsokaa tänne! Minä ole elävien kuolleiden herra ja johtaja!
Kukaan muista läsnäolijoista ei tohtinut sanoa mitään. Kaikki tuijottivat silmät selällään koiria, joiden silmissä paloi pahaenteinen outo tuli.


Copyright © Bastei-Verlag, Gustav H. Lübbe, Bergisch Gladbach, Germany
Saksankielinen teos: Zerberus, der Höllenhund (GJS Nr. 325)
Suomentanut: Heikki Haveri
Kustantaja: Kolmiokirja Oy, Oulu
Vastaava toimittaja: Kirsi Hintsanen
Ulkoasu: Jouko Similä
Ilmestymispvm: 15.8.1993
Hinta: 16 mk

Yöjuttu 7/1993: Demonin rakastettu

Takakansi: Irvinaama kuoli!
Auringonjumalatar Amaterasun mahtavat voimat saanut Shao oli tehnyt työn. Hän ei kuitenkaan voinut aavistaa, että demonien kuolema oli alkuna uudelle kammottavalle elämälle.
Sinclair-teamin tietoisuuteen pulpahti uusi nimi: Kataya!
Jokainen, joka kuuli sen, joutui hänen valtaansa. Se oli lopputulos Irvinaaman kostosta. Shaokin joutui omalta osaltaan maksamaan siitä Katayalle kalliin hinnan. Hänestä tuli demonin rakastettu…

Arvio: Jos Irvinaaman nimen mainitseminenkin sai kiinalaiset kauhun valtaan, Kataya sai heidät joko mykistymään tai riehaantumaan. Jälkimmäisellä tavalla käy Sukolle, joka hakkaa Johnin henkihieveriin tämän kysellessä liikaa Shaon uudeksi rakkaudeksi osoittautuvasta Katayasta. Potkut ja lyönnit eivät kuitenkaan ystäviensä turvallisuudesta huolestunutta Johnia lannista, vaan hän päättää tehdä kaksinverroin enemmän pelastaakseen heidät.

Kolmiosaiseksi venyneen Irvinaama-tarinan päätösjakso jatkaa erittäin tyylikkäästä alusta huolimatta samaa latteaa linjaa kuin edeltäjänsäkin. Maailman hurjimpiin demoneihin lukeutuva Kataya ei ole minkään veroinen ja hänen synnyttämänsä sielunliikkeet pikemminkin huvittavat kuin pelottavat. Lopputulos on yhtä mitättömyyttä, sillä liian suurten henkimaailman edustajien mukaantulo tekee kliimaksista halvan ja helpon oloisen. Suomalainen kansikuva paljastaa enemmän tästä hektisestä tuokiosta, jossa Suko on menettämässä Shaon pysyvästi mustaveristen puolelle.

Demonin rakastettu on ensimmäinen Yöjuttu-lehti vuosiin, jossa ei ole ainoatakaan lukijain piirrosta.

Lainaus: - Hän on rakastettuni.
- Sellaista hänestä ei tule sinulle koskaan. Pakotit hänet. Hän ei olisi ikinä tullut vapaaehtoisesti luoksesi.
Katayan naurahdus tihkui häijyyttä: - Tietysti hän tuli vapaaehtoisesti ja omasta halustaan. Hän surmasi yhden suurista apulaisistani. Nähtyäni Irvinaaman lakanneen olemasta päätin kostaa hänen surmaajalleen. En kuitenkaan halunnut tappaa häntä heti muitta mutkitta, sillä Kataya on enemmän. Ihmiset sanovat hänen olevan Rakkaus ja Viha, ja se onkin totta. Olisin voinut saada Shaon vihaamaan itseäni, mutta silloin tämä leikki ei olisi enää ollut mielenkiintoista. Siispä taivutin hänet rakastamaan itseäni. Ja nyt hän rakastaa. Rakkaus on nuorelle naiselle aivan luonnollinen tunne.


Copyright © Bastei-Verlag, Gustav H. Lübbe, Bergisch Gladbach, Germany
Saksankielinen teos: Die Geliebte des Dämons (GJS Nr. 324)
Suomentanut: Heikki Haveri
Kustantaja: Kolmiokirja Oy, Oulu
Vastaava toimittaja: Kirsi Hintsanen
Ulkoasu: Jouko Similä
Ilmestymispvm: 15.7.1993
Hinta: 16 mk